lauantai 20. huhtikuuta 2019

Populismi - Eliitin murheenkryyni


Ongelma, muttei enää pinnalla

Kun viimeksi tammikuussa kirjoitin populismista, oli tämän keskusteluaiheen "parasta ennen"-päiväys jo hyvin lähellä. Tosin silloin en ollut seurannut niin tarkasti lännen median suunnannäyttäjää, eli CFR-ajatushautomoa, vaikkakin silloinen median kelkankääntö tulikin huomioitua. Parempi myöhään kuin milloinkaan, joten palataan nyt ajassa noin puolisen vuotta taaksepäin - aikaan jolloin populismi oli vielä median ykkösaihe ympäri maailmaa. Puhutaan siis vuoden 2018 viimeisestä kolmanneksesta...

Toki populismista on puhuttu iät ja ajat myös tätä ennen ja tullaan puhumaan myös tulevaisuudessa, mutta etenkin Suomessa populismikeskustelu kiihtyi aivan omalle tasolleen tässä PS/smurffit sekoilussa. Itse populismin kruunaamaton Suomen mestari, Soini, antoi valtikan eteenpäin seuraajalleen. Mediahan siitä innostui ja kansan vihalla helposti uudeksi hohtavaksi tähdeksi noussut Halla-aho sai tehtäväkseen nousta median tikkatauluksi mistä hän suoriutuikin rauhallisella olemuksellaan lähestulkoon esimerkillisesti. Oliko PS sitten populistinen puolue ennen ja jälkeen tätä vaihtoa? Riippuu täysin siitä, mitä sanalla halutaan tarkoittaa. Itse sanoisin että oli sekä ennen että jälkeen.

Mitä se populismi sitten tarkoittaa? "Sanotaan mitä kansa haluaa kuulla" - tämä on ehkä se tyypillisin määritelmä populismille. Tosin sillä määrityksellä kaikki puolueet ennen vaaleja olisivat populistisia. "Sanotaan yhtä ja tehdään toista" - jälleen sama, eli kaikki puolueet täyttävät kriteerin. "Sanotaan mitä kansa haluaa kuulla ja valtaan päästyään tehdään kuten käsketään" - PS pähkinänkuoressa. Mutta nämä määritykset eivät selitä millä tavalla media valikoi populismi-laimasimen kohteen. "Puhuu asioista mitkä koskettavat kansaa mutta joista ei tässä vaiheessa saa vielä/enää puhua" - alkaa polttamaan? Kun Rinne lipsautti NATO:sta väärän mielipiteen, media näpäytti häntä välittömästi. Kun Väykkä sanoi ettei Venäjä olekaan uhka, hänet suljettiin ulos välittömästi. Oikeista ongelmista ei parane puhua lainkaan jos haluaa pysyä pinnalla mediassa tahi politiikassa.


Mistä populismi kumpuaa?

Tästä CFR:n asiantuntijat tuntuivat olevan yksimielisiä - paikalliset eliitin jäsenet ovat kusseet kansaa silmään liian pitkään ja näkyvästi. Tästä kumpuaa viha, joka tietenkin pitää kanavoida johonkin tyhjänpäiväiseen poliittiseen sirkukseen - kontrolloitu oppositio ja lukemattomat keskenään tappelevat pienpuolueet ratkaisevat tämän vihan hallinnan helposti. Mutta itse ongelmaa se ei tietenkään poista, mikä on ainakin jonkin asteinen epämukavuus eliitille. Kun kansa onnellisena uskoo demokratian illuusioon ja äänestää kerta toisensa jälkeen uudet puhuvat päät valtaan, toimii koneisto rasvatusti ilman kolinaa. Mutta kuka sitä hiekkaa on sitten kaatamassa rattaisiin?

Edistyksellinen valevasemmisto identiteettipolitiikkoinen ja kulttuuria rappeuttavine sekoiluineen. Siinä kun liberaalit ja sosiaalidemokraatit ainakin tekeytyivät olevansa pienen ihmisen kannalla, nämä vihervasemmistona yleisimmin identifioituvat edistykselliset ovat ainoastaan "vähemmistöjen" puolella etsien sortajia ja sorrettuja kaikkialta. Tavallinen kansa loittonee siis näistä entisistä "kansan puolueista" ja lähtee etsimään uusia vaihtoehtoja - syntyy siis populistisia ryhmiä. Suomessa SDP on tosin vielä auttavasti onnistunut pitämään viherviittansa piilossa ja edistykselliset ovat kansoittaneet Vihreät ja Vasemmistoliiton.

Vastareaktiona tälle edistyksellisyydelle on myös syntynyt oikeiston populistiset liikkeet. Tarkemmin määriteltynä ei kuitenkaan oikeistolainen saatikka populistinen vaan kansallismielinen liikehdintä. Ennen tätä edistyksellisyyttä voisi sanoa että koko Suomen kansa oli kansallismielinen, mutta identiteettipolitiikka levisi myös tänne kylmään pohjolaan ja opetti että oman maan ja kansan rakastaminen on huono asia. Vastareaktiona tälle vastareaktiolle eliitti taas on järjestänyt mm. portinvartijoita kuten Jordan Peterson sekä usuttanut tietysti koko mediakentän kansallismielisiä vastaan. Jatkuva keskenään riitely pitää kuitenkin Suomen kansallismielisen kentän hienosti kurissa ja poissa eliitin "tarttis tehdä jotakin"-listalta, ainakin toistaiseksi.


Reaktiivinen toiminta ei tule ongelmaa ratkaisemaan

Niin kauan kuin ihmiset vain vastaavat havaittuun ongelmaan, ei ongelma tule korjaantumaan. Tämä tietysti on eliitin tarkoituskin, koska heille nämä populismin esiin nostavat ongelmat eivät ole ongelmia. Ainoastaan kansa kärsii huonosta maan johdosta ja paskaa puhuvista poliitikoista. Ongelman juuret ovat tosin todella syvällä, koska jo demokratian/kansanvallan käsitekin on pahasti kieroutunut. Toki jälleen tämä ongelma on ihan suunniteltua uuskielen hyväksikäyttöä median propagandalla ja koulutuksen vääristelyllä.

Ratkeaisiko ongelma sitten esimerkiksi keltaliivien ehdottamalla RIC-kansalaisaloitteella? Mahdollisesti - ainakin kansalla olisi siinä mahdollisuus potkia ulos kaikista röyhkeimmät paskanpuhujat ja äänestää hus helvettiin typerimmät lakimuutokset. Kansan olisi kuitenkin saatava ensiksi media itselleen - ei "takaisin itselleen", koska eipä se media ole ollut kansan hallussa ennenkään. Kansalaisjournalistit siis hommiin! Sitten vaan otetaan vielä kulttuurin ohjakset kansan kätösiin ja ongelma ratkeaa muutamassa sukupolvessa... helppoa kuin heinänteko!

Käytännössä... sama demokratian illuusio siis tullee vielä jatkumaan ja kansa toistaa toimimatonta tapaa ratkaista ongelma - äänestää vaaleissa. Jokaisen puolueen ympärille muodostuneet kultin kaltaiset kannattajajoukot pitävät kaksin käsin kiinni romahtamassa olevaa järjestelmää ja uskovat että se oma puolue on se, joka Suomen tulee pelastamaan. Pahoittelut näin uskoville, mutta: se oma puolueesi ei ole, eikä tule omaan se pelastaja. Umpikieroa järjestelmää ei voi korjata sisältä. Tilalle pitää luoda uusi, alhaalta ylös kasattu... kansalaisten ehdoilla. Mikä se järjestelmä sitten olisi? Jaa-a... jostain sitä pitää kuitenkin aloittaa - esimerkiksi tästä?

Ei kommentteja:

Lähetä kommentti