maanantai 31. joulukuuta 2018

Mutta mitä sitte?


Niin että tuota... mitä sitte?

Speden ilmatilanloukkaus-sketsi on kestänyt aikaa varsin hyvin ja osoittaa edelleen monen rehvastelun turhuuden - mitä sitte jos suututkin? Mielensä voi pahoittaa mistä tahansa ja siihen on kaikilla oikeus, mutta ... mitä sitte? Nykyään se herne vedetään nenään lähestulkoon kaikesta ja vaaditaan ihan maan ylintä johtoa myöden ettei saisi sanoa mitään mikä voisi loukata yhtään ketään. Käytännössähän se tarkoittaa sitä, että kukaan ei sano enää yhtään mitään ja kaikki vaan seuraavat maailman menoa passiivisesti ja asiat vaan tapahtuvat ympärillä eikä niihin voi millään vaikuttaa. Melkoista dystopiaa ollaan siis luomassa vaientamalla kaikki säröäänet - ainoastaan ne oikeat mielipiteet ja sanottavat sallitaan ja niitäkin korjataan päivittäin. Edistyksellisen valevasemmiston ihannemaailma siis.

Eipä sinänsä Suomessa mitään sananvapautta ole juurikaan ollut, ainoastaan median ohjaamaa keskustelua tarkkaan valikoiduista asioista. Riidellä me kyllä osataan ja ennen kun se keskustelu oli naamatusten, oli se välittömän palautteen mahdollinen antaminen yleensä hieman keskustelua moderoiva asia - jos auoit päätäsi liikaa, tuli turpiin. Nykyään kun suuri osa keskusteluista käydään netin kautta, riski selkäänsä saamisesta häilyi mikä hieman lisäsi sitä vapautta sanoa se oma mielipide. Kuitenkaan keskustelua aiheista ei juurikaan synny kun sama opetettu kaikesta riitely silti säilyi, nyt vaan se "mitä sitten" on blokkaus ja ilmianto?

Seuraukset sanomisista ovatkin saaneet kovin oudon suunnan kun enää ei se mitä sanotaan ole se suurin rike vaan se kenestä sanotaan. Tiettyjä tahoja ei saa kritisoida tai muuten on jopa polliisi oven takana, siinä kun taas toisia saa haukkua, parjata ja uhkailla täysin vailla huolia. Tämä on samalla aiheuttanut suuria muutoksia siihen, kuinka paljon sanomista ihmiset kestävät - vapaasti haukuttavat ovat kasvattaneet paksun nahan ja siinä samassa on saattanut mennä mukana ehkä karvan verran ihmisyyttä ja toisista välittämistäkin. Mitäs minä muista välittäisin kun ei minustakaan kerran välitetä? Kun seuraukset teoistaan ja sanoistaan eivät ole kaikille samat, tuhoaa yhteiskunta itse itsensä sisältäpäin ennemmin tai myöhemmin. Mutta mitä sitten?


Mihin sitten voidaan vaikuttaa?

Kun sitten tajuaa että siihen omaan ongelmaan ei kykenekkään vaikuttamaan, voi asiasta kuitenkin voivotella niin itsekseen kuin kaikille jotka sattuvat kuulemaan. Kyllä, on hyvä että ongelmat nostetaan esille ja niistä keskustellaan, siitä ei olekaan kysymys, mutta kuinka syvälle ongelmiin pureutuminen on sitten tarpeellista tai hyödyllistä? Tästäkin kun saadaan riita helposti aikaiseksi kun väitellään siitä kuinka syvällistä analyysiä ja ongelmanratkontaa asiasta tulisikaan tehdä. Oikeaa ja väärää tasoa ei sinänsä ole olemassa ja keskustelussa voidaan mukaan ottaa kaikki eri ongelman tasot. Otetaan esimerkki vaikkapa nykyisestä poliittisesta järjestelmästä ja sen ongelmista, nyt kun keltaliiviliike on koko Euroopassa kuuma puheenaihe.

Lähtökohtana on siis se, että nykyisellään homma kusee. Miksi? No koska poliitikot tekivät huonoja ratkaisuja. Mutta oliko vika poliitikoissa vai koko koneistossa? Koneistossa, mutta kyllä se poliitikoissakin oli vikaa kun poliitikkoja ohjataan rahalla! Mistäs se raha sitten tuli poliitikkojen taskuun ja miten se vaikuttaa? Lobbareilta ja se vaikuttaa puolueiden ajamiin asioihin ja puoluekuri on se ongelma! Jostain se raha lobbareillekkin tuli ja puoluekuri on osa koneiston toimintaa... Isoilta firmoilta, mutta EU, jenkit ja NATO myös käskyttää poliitikkoja! Eli ihan sama ketä äänestää, kaikki tekevät vain työtä käskettyä ja ääni vaaleissa on ääni koneistolle? Niin! Ja sielä takana on sitten NWO ja Bilderbergit ja mitä kaikkea! Tuohan kuulostaa salaliitolta?! Ei ole, kaikki on julkista ja dokumentteja ohjailun suunnista löytyy vaikka ja kuinka, meidän on iskettävä eliitin sydämeen! Niin minkä eliitin? ...

Samaa voitaisiin jatkaa vielä monta porrasta eteenpäin ja kuitenkin päädyttäisiin samaan lopputulokseen - mutta mitä sitte? Ne lailliset keinot joilla asiaan voidaan vaikuttaa hupenevat askel askeleelta mitä syvemmälle ongelman ytimeen laskeudutaan. Samalla myös ne todisteet siitä ongelman aiheuttajasta käyvät entistä häilyvämmiksi, jolloin emme voi olla varmoja mistä mikäkin asia johtuu. Asioista voidaan toki keskustella, mutta... mitä sitte? Jos asiaa lähdetään korjaamaan, miltä tasolta siihen ongelmaan voidaan tarttua niin vahvalla otteella että kun venettä lähdetään keikuttamaan, keikkuu vene eikä vaan keikuttajat? Siinäpä se pulma, eikä vain tässä poliittisessa sirkuksessa jota keltaliivit ympäri maailmaa koettavat ratkaista. Tarvittaisiin niin tekijöitä kuin pohtijoita, lyömään päänsä yhteen ja etsimään sen kahvan mistä tuo jolla saadaan kumoon.


Ainut tapa olisi korjata menneet

Kun historiankirjoja ollaan kirjoittamassa uusiksi jatkuvasti, olisi siinä samalla myös mahdollista lähteä oikaisemaan niitä valheita joiden päälle nyky-yhteiskunnat ovat rakentuneet. Eli siis se täsmälleen sama keino jota edistyksellinen valevasemmisto käyttää jatkuvasti oikeuttaakseen milloin mitäkin toimintaansa. Tämä neoliberalismiksikin kutsuttu aate ohjailee suurta osaa läntisestä ajattelumallista. Ja kuten jo aikaisemminkin todettiin, on tämäkin asia vain ... mutta mitä sitte? Voittajat ovat aina kirjoittaneet historian ja nykyinen media kirjoittaa historiaa päivittäin uusiksi, voiko tuohon edes tavallinen ihminen vaikuttaa ja jos voi, niin miten?

Siinäpä se yksi aikamme suurimpia ongelmia lymyileekin ja mikä sen parempi aika asiaa pohtia olisikaan kuin vuoden vaihtuminen uuteen? Sananvapaus ja vapaa tiedon liikkuvuus olisivat ne ihmiskunnan keinot suojautua ja puolustautua siltä "pahalta eliitiltä" joka koko maailmaa ohjailee, tai ei ohjaile, riippuen keneltä asiaa kysyy. Mitä tapahtuisikaan jos kaikki maailman tieto olisi vapaasti kaikkien saatavilla? En nyt siis tarkoita että jokaisen tulee päästä tönkimään muiden henkilökohtaisia asioita - sitä vain hallitsijamme tahtovat, vaan puhun kaikesta mahdollisesta tutkitusta ja tutkimattomasta mitä maa päällään kantaa. Mitä jos mitään dokumenttia ei saisi salata ja kaikki tutkittu ja sovittu joka koskettaa tavallisia ihmisiä olisikin kaikkien nähtävillä? Patentit olisivat julkista tietoa eli kaikki teknologia olisi kaikkien käsillä, mihin se johtaisikaan?

Olisiko tämä sitten mahdollista? Kieltää kaikki salailu ja suhmurointi? Ainakin julkisten toimijoiden puolelta se pitäisi olla mahdollista, jos ihmiset sitä vaatisivat kunnes se tapahtuu. Samalla voitaisiin vaatia rehellisyyttä ja lupausten pitämistä, jolloin ei tarvitsisi piilotella niitä päätöksiä kansalta. Mutta ovatko nämä liian etäisiä asioita joiden puolesta kukaan lähtisi mitään vaatimaan? Ehkä, ehkä ei, mutta mitä sitte? Mikäs tässä ollessa, valmiissa maailmassa kun itsellä on asiat edes kohtuullisesti? Paitsi että... mitäs sitte kun asiat jatkaa samalla suunnallaan ja tuulettimeen osunut paska osuu myös omalle naamalle. Mites sitte suu laitetaan?

sunnuntai 23. joulukuuta 2018

Teknologia sosiaalisen järjestelmän ohjaajana


Papin kaapu päälle

Ihmiset ovat käyttäneet teknologiaa parantamaan elämänlaatuaan, helpottamaan työtään ja viihdyttämään itseään aikojen alusta saakka. Korkeinta teknologiaa aikoinaan edusti kyky tehdä tuli, siinä kun nykypäivänä soitetaan videopuhelu avaruudesta. Missä vaiheessa ihminen sitten keksi käyttää teknologiaa myös hallitakseen muita ihmisiä? Varmaan se soihtua kantava luolamies oli jo jonkin sortin yliolento niihin nähden, joille keppi ja kivi edustivat huipputeknologiaa? Yksi asia ei kuitenkaan ole muuttunut juurikaan noista ajoista - se, kenellä on sen hetkinen teknologian huippu, oikeuttaa sen oman johtajuutensa toisiin ei pelkästään sen teknologian tuoman ylivoiman kautta vaan sen tuoman sosiaalisen aseman kautta. Kyllä, se jolla on isompi tykki voi käskeä muita tekemään mitä haluaa, mutta se joka voi osoittaa ylivertaisuutensa, on usein oikeutettu myös johtamaan - ainakin omasta mielestään.

Aloitetaan kuitenkin tämä teknologian käyttö hieman epätavallisesta kulmasta, nimittäin uskonnoista. Voidaanko uskontoa edes kutsua teknologiaksi? Itse uskoa, ei ehkä niinkään, mutta kun siitä on luotu yhtenäinen uskonto dogmineen, on saatu aikaiseksi järjestelmä jota voidaan hyvin kuvata sanalla teknologia. Ihmisten hallintaan rakennettu teknologia. Korkein taho, yleensä papisto tai vastaava, määrittää miten niitä pyhiä oppeja tulee noudattaa. Papistolla on siis jotain muita parempaa - suora yhteys yläkertaan (tai alakertaan) saakka josta sitten erilaisten tapojen kautta saadaan suuret määrät ihmisiä tekemään mitä halutaan. Niin kauan kun vain papistolla on suora yhteys ja muut joutuvat tätä hienostunutta teknologiaa joka määrää vaikkapa sateiden tulosta käyttämään ainoastaan papiston kautta, homma pysyy hyvin hanskassa... siis papistolle.

Mutta kun tavallinen kansa pääsi juonesta kiinni, alkoi uskontojen valtakausi päättymään. Ja mihin se valtakausi päättyi? Siihen, kun tavalliset ihmiset oppivat lukemaan pyhänä pidettäviä tekstejä. Riippuen uskonnosta, tulkintoja tekstien merkityksestä saa tavallinen kansa tehdä vaihtelevasti, mutta pian aletaan olla siinä vaiheessa että enemmistö ihmisistä osaa lukea ja ymmärtää lukemaansa niin hyvin, että ne pyhänä pidetyt kirjoitukset eivät enää ole niin mystisiä. Ja kun ihminen saa itse luettua sen korkeamman teknologian "salaisuuden", se salaisuus ei välttämättä enää uppoa niin hyvin. Ellei sitten usko, että vain uskonoppineet voivat ymmärtää niitä pyhiä tekstejä. Sivistyksen taho on siis ylittänyt osin sen pisteen, etteivät uskonnot ole enää teknologisia ihmevimpaimia.


Labratakki päälle

Teknokratia tekee kuitenkin tuloaan ja jo nyt mystinen yliolento halutaan vaihtaa johonkin entistä korkeampaan teknologiaan. Esiin astelee tiede, jota tavallinen ihminen ei voi ymmärtää vaan sen pyhiä tekstejä voi tulkita vain siihen vannoutuneet uskonoppineet. Kuulostaa kovin tutulta... Tiede politiikan aseena ei ole enää tiedettä vaan työkalu ihmisten hallintaan, samoin kuin uskonto oli aikoinaan. Mitä tiede voisi olla ja mitä tiede nykypäivänä on, näiden kahden välillä on valtava aukko, jota piilotellaan jatkuvasti koska ihmiset voisivat oppia lukemaan tämän seuraavan kusetuksen oppikirjan paljon nopeammin kuin uskontojen kanssa meni aikaa. Papisto on jakautunut tieteessä kahteen kastiin, aivan kuten uskonnoissakin. Uskonnoissa se jako meni niihin jotka sanovat mitä ja miten opetetaan ja niihin jotka opettavat, kun taas tiedeuskonnossa jako on niihin jotka tutkivat ja niihin jotka sanovat mitä ja miten tutkitaan ja tulkitaan.

Alemmalla tasolla ovat tutkijat, jotka tiiraavat sitä mikroskooppiaan ja tutkivat sitä häviävän pientä osaa usein valtavasta kokonaisuudesta. He eivät siis välttämättä tiedä kokonaisuudesta mitään, jolloin he voivatkin olla oman alansa ehdottomia asiantuntijoita - siis sen kärpäsenpaskan neljänneksen minkä he tietävät läpikotaisin. Mutta se, joka määrää mitä tutkitaan, miten tutkitaan ja mitä sillä tiedolla tehdään, he ovat tämän uuden uskonnon papisto, joka tulkitsee "sanan" rahvaalle. Ja siinä päätöksiä ei ohjaa kuin raha ja valta. "Tiedeyhteisön konsesus asiasta..." merkitsee samaa kuin uskonnossa "itse yliolento sanoi...", kun taas "tämä uusi tutkimus sanoo että..." on vain jokin kuolevaisen profetia joka voidaan tarvittaessa pyyhkäistä maton alle. Rankkaa yleistystä, toki, mutta ymmärtänet juonen?

Tutkimattomat ovat niin Herramme tiet, kuin mitä uutta tiedeyhteisö seuraavassa päivitetyssä saarnassaan tulevat kertomaan. Ilmastonmuutos on tästä ehkä paras esimerkki, kuinka tiedeuskontoa käytetään lähes täsmälleen samalla tekniikalla kuin muitakin uskontoja hallitsemaan kansoja. Sinänsä tiede ei itsessään anna arvoa asioille - asiat ovat ja niitä tutkitaan. Mutta tieteen ylipapit antavat arvon, omien tahtojensa mukaan. Kumpi on siis parempi vaihtoehto? Molempia on käytetty aiheuttamaan ihan tajuton määrä kärsimystä mutta myös tuomaan hyvää. Motiivit ratkaisevat, mutta kun kyseessä on ihmisten hallinta, ne motiivit ovat hyvin harvoin kaikille ihmisille eduksi.


Ratkaisu?

Osa kuvittelee, että kun hylkää uskonnot ja vaihtaa ateismiin, on vapaa kaikista uskomuksista ja silloin vain tietää asioita, ei enää usko asioihin. Mutta mitä se tieto on? Vahvistettuja uskomuksia. Kenen toimesta ja millä tavalla vahvistettuja, kas siinä pulma. Vallan hajauttaminen ratkaisisi ainakin osin molempien näiden sosiaalisten hallintajärjestelmien ongelmat - kukaan ei olisi enää "ylipappi", eikä edes "konsensus" omaisi valtaa sanoa miten jotain asiaa tulee kaikkien tulkita. Ihmiset kuitenkin mieluummin antavat sen auktoriteetin kertoa miten jokin asia on ja tulee ymmärtää, sen sijaan että ottaisi itse selvää. Toki moni asia on niin monimutkainen ja hankalasti ymmärrettävä, että edes alansa huippuasiantuntijat riitelevät oikeista tulkinnoista. Kenen on siis vastuu?

Tavallisen ihmisen elämä onkin nykypäivänä monin osin vastuun siirtoa - teen orjatyötä että minun ei tarvitse tehdä mitään muuta kuin nauttia tarjotuista palveluista... kunnes menee se työ alta, sitten ollaan kusessa. Kun ennen pappi sanoi miten hyvän ihmisen tulee elää, nykyään sama saarna tulee valkotakkiselta itseään auktoriteettina pitävältä taholta. Papille se auktoriteetti oli ennen itsestäänselvyys, tulihan se oikeutus sentään suoraan yläkerrasta. Nykyään se auktoriteetti saavutetaan diplomeilla ja korkealla asemalla hierarkiassa, jonka tarkoitus on kaitsea kaikkia alamaisia. Mikä siis on oikeasti muuttunut? Nykyään kuvitellaan että asioista ymmärretään enemmän. Ja kyllähän se paikkansa pitää - nykyään ymmärretään varsin hyvin miksi ja miten kansaa voidaan käskyttää käskemättä.

Eli jälleen palaamme niihin vapauksiin joita rajoittamalla meitä kyetään ohjaamaan - sananvapaus ja tiedonvapaus. Kuka saa sanoa, mitä saa sanoa ja kuka määrää mitä kerrotaan kenellekin. Hoidetaan se tiedon piilotus sitten patenttien avulla tai vaan maksumuurien taakse haudatuin tutkimuksin, nykytiede panttaa aivan käsittämättömän määrän jo nyt tiedettyä vain siitä syystä, että joku hyötyy salailusta. Kansa osaa jo lukea, joten näitä uusia pyhiä tekstejä ei voida enää jättää avoimena pöydälle vain pappien tulkintaa odottamaan. Boikotoimalla vaikka kirjaa kieltäytymällä myymästä sitä, on malliesimerkki kuinka tietoa panttaamalla voidaan ihmisten käyttäytymistä ohjata. Tosin julkisen ja jo julkaistun teoksen piilottelu ei nykypäivänä enää toimi ihan niin hyvin kuin silloin ennenmuinoin, kun kirjoja ei painettu vaan kopioitiin käsipelillä. Mutta ainahan sitä voi yrittää? Yhteenvetona siis: sanan- ja tiedonvapaus ovat ne asiat, joilla ihmiset voivat irtautua orjuudestaan.

tiistai 11. joulukuuta 2018

Liberalismista progressivismiin


Liberalismi on kuopattu

Joten... kauan eläköön edistyksellisyys? Mutta ei nyt oikaista suoraan nykypäivään vaan tutkiskellaan hieman menneitä. Kun sotien jälkeen ja talouden lähdettyä kunnolla nousuun ihmisillä oli jälleen vaurautta keskittyä muuhunkin kuin omaan selviytymiseen, alkoi liberalismi nostaa jälleen päätään. Vapaus on hieno asia ja silleen, mutta miten käy yhteiskunnalle kun kaikki on vaan kivaa ja mukavaa? Rauhan puolesta kun marssit oli marssittu, jäljelle jäi vain se idea vapaudesta ja vapaus on kovin abstrakti käsite. Jos joku tulisi sinulta kysymään mitä vapaus merkitsee, mitä sanoisit?

Esimerkiksi sananvapaus on aivan mahtava aate, oikeen demokratian kulmakivi, mutta kuka sen puolesta lähtisi taistelemaan ja vaatimaan sen säilyttämistä? Asiahan on täysin itsestäänselvä - ei sananvapautta voida viedä koska kerran jo opimme sodan kauhuja edeltäneistä ajoista kuinka vapauksia rajoitettiin. Mutta kun ei niitä omia mielipiteitä enää lähdetty luomaan vaan kaikki omaksuttiin suoraan ulkoa, kulttuurin muokkaamana, oli tämäkin vapaus lähes yhtä tyhjän kanssa. Ja kun jotain asiaa ei pidetä enää arvossa, on vaarana että se rappeutuu ja mahdollisesti jopa katoaa.

Voidaan väittää, että liberalismi kuihtui itsestään kasaan, mutta väittäisin että valtaapitävät olivat avuliaita kuoppaamaan moisen aatteen. On vaikea edes sanoa koska herramme tajusivat kuinka kansoja voidaan väkivallattomasti saada tekemään lähes mitä tahansa, mutta pienellä avustuksella onnistuttiin liberalismi kuoppaamaan itse kaivamaansa hautaan. Jahka kaikesta tästä vapaudesta oltiin riittävän kauan puhuttu ja juhlittu, tuli vastaan se karu kysymys - mutta mitäs sitte? Liberalismilla ei tähän ollut mitään kunnon vastausta, kaikki oli vaan vapautta ja asioiden oletettiin korjaantuvan lopulta kai itsekseen. Ihmiset kaipasivat suuntaa ja monelle sen suunta löytyikin progressiivisesta ajattelusta. Suomessa asiasta puhutaan esimerkiksi edistyksellisenä vasemmistona tai mikäettei myös vihervasemmistona.


Koulusta se lähtee

Kun sielä 60-luvun hujakoilla Suomessa lähdettiin oppikouluja kuoppaamaan ja tilalle pykäämään peruskoulujärjestelmää, ei taidettu ihan täysin ymmärtää mihin se voisikaan johtaa. Tai sitten tiedettiin tasan tarkkaan kuinka aivopestään kokonainen kansakunta kertaheitolla. Sukupolvi toisensa jälkeen erkani kauemmaksi vapaista ajatuksista kun tilalle haluttiin edistyksellinen yhteiskunta, joka perustuu yhteisiin arvoihin kuten tasa-arvo ja ihmisoikeudet. Kumpaakaan näistä ei osata vielä tähän päivään mennessä määrittää niin, että se sopisi edes enemmistölle, mutta se ei haittaa koska tarkoituksena on ajaa tasa-arvoista yhteiskuntaa jossa kaikilla kaikilla on samat ihmisoikeudet. Edistyksellisyyttä, siis.

Erona vapauteen edistyksellisyydessä onkin se, että yksi voidaan uhrata monen puolesta yhteisen edun vuoksi. Itse moista päätöstä ei voi tietenkään tehdä vaan sen tekee aina korkeampi elin, auktoriteetti. Auktoriteetti osaa kertoa kuka alistaa ketä ja kenet tahi mikä täytyy yhteisen hyvän vuoksi uhrata. Vapauksista voidaan aina luopua ja antaa tilalle oikeuksia joiden mukana on aina velvollisuuksia. Edistyksellistä, eikö totta? Tämä kaikki opetetaan heti pienestä pitäen lapsille ja kun kolme-neljä sukupolvea opettajia on ajettu saman järjestelmän läpi ja valikoitu ne kaikista parhaiten nämä arvot omaksuneet jatkamaan linjaa, saadaan erittäin edistyksellinen indoktrinaatiokoneisto.

Ulkoa katsoen tämä edistyksellisyys näyttää tosin joltain ihan muulta. Edistyksellisyys näyttääkin taantumukselta, mutta sisältä katsoen näkymä on toki toinen - nyt ollaan luomassa uutta parempaa tulevaisuutta koko yhteiskunnalle. Jokainen poistettu vapaus ja tilalle annettu rajoitettu oikeus on askel kohti tasa-arvoisempaa yhteiskuntaa. On jokaisen velvollisuus luoda turvallinen yhteiskunta kaikille, vaikka sillä kustannuksella että ne oikeudetkin otetaan pois. Liberaalille tämä olisi dystopiaa, mutta suuri osa entisistä liberaaleista onkin hyväksynyt edistykselliset arvot tilalle ja nyt sitten suvaitsee opetetulla tavalla eri asioita. Yksi äänekkäimmistä edistyksellisistä liikkeistä nykyään ovat feministit, joiden alati uudistuvat säännöt näyttävät tietä edistyksellisille.


Vain suunta on tärkeä?

Keinoista viis, ainoastaan tulevalla on merkitystä. Tähän ei liberaaleilla ollut antaa vastausta, joten aatteella ei voitu ratsastaa parempaan huomiseen. Konservatiivien suunnalta katsottaessa ei tosin voi parhaalla tahdollakaan puhua paremmasta huomisesta, mutta vaikuttaa siltä että edistyksellisyys on onnistunut yllättämään konservatiivit housut kintuissa pahemman kerran. Lähde toisensa jälkeen mihin törmäsin asiaa tutkiessani antoi karun kuvan siitä, etteivät konservatiivit, oikeisto, lokalistit tai millä nimellä neoliberalismin vastustajia haluaakaan kutsua, tunnu käsittävän mitä vastaan he ovat taistelemassa tätä aikamme suurinta kulttuurisotaa.

Mihin suuntaan siis ollaan menossa? Entistä enemmän asioita yritetään siirtää pois keskusteltavista aiheista (koska niitä ei voida argumentaatiolla "voittaa") ja kohti saneltavaa totuutta, eli virallista tarinaa. Näistä asioista ei siis enää saa edes keskustella, vaan ne ovat perustavaa laatua olevia ja muuttumattomia faktoja. Usein näitä asioita pönkitetään tieteellä, joka on vartavasten luotu todistamaan asia juuri halutulla tavalla ja kun tiedepiireissä ei suvaita kuin yksi kanta, ovat tulokset sen mukaisia. Vapaus, oli se sitten sanan tai edes mielipiteen, on tarkoitus hävittää ja tilalle saadaan edistyksellinen Huxleyn uusi uljas maailma.

Mutta onneksi ei olla aivan niin pitkällä, vielä. Liberaalit, eli vapauksien puolesta puhujat, voisivat harkita tätä lähes hullulta kuulostavaa liittoa konservatiivien kanssa, joille siis se entinen, vaikkapa 80-luvun meno oli ihan jees ja sananvapaus on ihan oikeasti puolustettava ajatus. Jos näistä kahdesta vastakkaisesta näkemyksestä saataisiin vaikkapa radikaalin demokratian avustamana kehitettyä jokin uusi yhteiskuntajärjestelmä, voitaisiin tämä edistyksellisen valevasemmiston uusi uljas maailmanjärjestys saada vielä pysäytettyä. Mutta tämä vaatii paljon lisää funtsimista ja kaivelua...

maanantai 10. joulukuuta 2018

Uuskieli tutuksi - Kommunismi


Yksi latautuneimmista sanoista

Jos sosialismin merkityksen selvittäminen on haastavaa, voitaisiin kommunismista puhuttaessa sosialismia pitää hyvinkin selvänä tai yksinkertaisena aatteena. Tai sitten toisippäin, koska näitä kahta termiä käytetään täysin sattumanvaraisesti arkikielessä ilman pienintäkään aikomusta selittää mitä sanalla tarkoittaa - siis täydellinen uuskielen, samoin kuin kommunismin toveri, sosialismi. Riippuen keneltä kysytään, Marx piti aikanaan sosialismia kommunismin esimuotona, tai sitten samana asiana... tai sitten ihan päinvastaisena hirvityksenä. Niin siis kumpaa? Niinpä.

Kysyttiin asiaa sitten oikeistolaiselta tahi vasemmistolaiselta, on turha odottaa kahta samaa vastausta tai edes kahta samaa latausta. Kun kommunismi voidaan vaihtaa, sosialismiin, Marxismiin, Maolaisuuteen, Marxis-Leninismiin, Stalinismiin tai anarkokommunismiin kättä heilauttamalla ja lisäämällä tai poistamalla jokin kilke koko ideologiasta, voit olla varma että olet osunut sanaan jonka käyttö tulee herättämään huomioita. Mutta kumpaan suuntaan? Oikeisto näkee kommunismin pääosin pahana ja vasemmisto hyvänä, mutta kun vasemmisto ei ole vasemmistoa eikä oikeisto oikeistoa, onkin tuurista kiinni mikä kanta kysyttävällä on - mutta se on lähes varmaa, että joku mielipide kommunismista on kaikilla. Ja se on juuri se oikea näkemys, siitä ei ole epäilystäkään.

Neuvostoliittoa ja Kiinaa Maon aikana pidetään usein mallimaina kommunismista. Eli siis utopia missä kaikki ovat tasa-arvoisia, kaikilla on ruokaa ja työtä, ulkomaailma ei ymmärrä ja kapitalistit vihaavat sitä. Samalla siihen liitetään miljoonat uhrit, teloitukset, väärinajattelijoiden lynkkaukset, pakkotyöleirit, valtion järjettömyys ja kaiken hallinta, dystooppinen diktatuuri ja tietysti kapitalismin halveksunta. Ja kappas, sielä se yhteinen nimittäjä löytyikin molemmissa kannoissa joka myös on se markkinointikortti molemmille puolille - kapitalismin vastaisuus. Länsimaisen hyvinvointivaltion ehdoton edellytys, kapitalismi, on uhattuna ja siksi kommunismia on pelättävä, tai sitten syy länsimaisen hyvinvointivaltion romahdukseen, kapitalismi, on saatavat hetijust myös tänne länteen! Riippuu siis kenen mediapropagandaa ollaan myymässä.


No mitä se sana sitten merkitsi alunperin?

Luokkajaon hävittämistä ja yhteisomistusta. Eli siis sosialismi ilman yhteiskuntaluokkia... joita ei liioin sosialismissa automaattisesti olisi muutenkaan. Siis sama asia, pienin lisäyksin tai vähennyksin, noin pääpiirteittäin. Mutta se, miten tätä yhteistä on tarkoitus omistaa ja ohjata, siinä onkin sitten melkoinen sillisalaatti ideologioita jotka kaikki ovat mielestään oikeassa ja toisinajattelijat väärässä. Ymmärrettävistä syistä kommunismiin ei haluta yleensä sekoittaa sosialismia, koska kansallissosialismi sai lievähkön mainekolauksen 1940-luvulla. Ei sinänsä, kommunismiksi itseään kutsuvien järjestelmien maine ei ole juuri sen mairittelevampi, mutta kommunismin idea sielä pohjalla juontaa itsensä jo ihmisten alkuaikoihin kun suuri metsästäjä kantoi metsästämänsä hirven ruhon pöytään ja se jaettiin kaikkien kesken enemmän tai vähemmän tasan.

Missä ne erimielisyydet ja näkemyserot, samoin kuin ne käytännön ongelmat osoittautuivat, on siinä kuka määrää säännöt ja kuka saa omistaa mitäkin. Yhteinen omistus, eli yhteisön jotka sielä asuvat tahi työskentelevät vaiko valtio tai jokin vastaava elin? Entä mitkä asiat ovat yhteisomistuksessa? Näkemyseroja on aina ihan kaikesta vaikkapa pelkkään infraan, eli tiet ja sähköverkot. Ja kuka niitä yhteisiä omistuksia sitten saa käskyttää? Yksi suuri johtaja vaiko demokraattisesti ne paikalliset? Lukemattomia eri näkemyseroja joissa kaikissa omat hyvät ja huonot puolensa. Yksi suuri johtaja joka ajaa oikeasti kansansa etua voisi olla parempi vaihtoehto kuin esimerkiksi tämä nykyinen sirkus?

Kysymys onkin siis pitkälti mikä olisi se varteenotettava vaihtoehto kapitalismille ja sen aiheuttamille ongelmille, joista yksi huomionarvoisista vaivoista on sen lähestulkoon täydellinen epäyhteensopivuus demokratian kanssa. Tähän on etsitty vastausta monesta suunnasta ja jotkut kertovat löytäneensä sen kommunismista... tai sosialismista. Mutta täällä lännessä kaikki tietävät, että kommunismi ja sosialismi ovat molemmat murhanhimoisten suurmiesten tekosyy lahdata ihmisiä, aivan kuten media sen on kertonut.


Puhutaan asioista niiden oikeilla nimillä

Onko sitten maailmassa olemassa yhtäkään sosialistista tai kommunistista maata, vai ovatko kaikki vaan kapitalismin eri muotoja? Tästä ns. "pohjoismaisesta mallista" meillä suomalaisilla on niin hyviä kuin huonoja kokemuksia, mutta onko tämä malli sitten kapitalismia vai sosialismia? Olen itse viitannut ainakin Suomen mallin olevan kohtuullisen lähellä Marxis-Leninismiä, eli valtio omistaa kaiken kunnes se ei ole enää riittävän tuottoisaa jonka jälkeen se myydään vähiten tarjoaville kavereille. Eli aivan yhtä hyvin asiaa voidaan kutsua kapitalismiksi, jota valtio näennäisesti ohjaa. Tämä malli tavallaan voisikin toimia, mutta kun valtio ei tee päätöksiä vaan heidän yläpuolellaan olevat tahot joista EU on nykyään yksi merkittävimmistä kahvan kääntäjistä.

Poliitikoille tämä malli on aivan loistava kun jokainen aate voidaan myydä ihan millä tahansa nimellä ottaen siitä tarkasteluun vain juuri halutut osat. Vasemmisto voi myydä kommunistina itseään pitävälle aatteensa kommunismina, sosialistille sosialismina ja kapitalistin kanssa voidaan olla anarkokommunisteja jotka hyväksyvät vapaat markkinat. Oikeisto taas voi leimata minkä tahansa osan kommunismiksi tai sosialismiksi siitä nykyisestä sekamelskasta jota on ajettu vuosikaudet ja selitellessä sitä sitten omilleen voidaan aina vedota tasa-arvoon tai liberalismiin. Kaikille jotain, kun kukaan ei tiedä mistä puhutaan.

Ei siis voida varmasti sanoa että jokin on oikea tahi väärä määritelmä kommunismista. On monia näkemyksiä, joista osa on lähinnä vain haukkumanimiä tai sitten puhdas kuvaus jolla on tarkoitus koristella asiaa. Onko tällä sitten väliä? On, jos halutaan keskustella asiasta ja ei ole, jos tarkoitus on tapella asiasta ymmärtämättä mistä puhutaan. Luettuani useammankin opuksen aiheesta ja kaiveltuani netissä virallisen tarinan versioita kommunismista, täytyy sanoa että on tämä melkoinen kameleontti sanaksi. Kommunismi on siis joko maailman pelastus, tuhoisin ideologia koskaan tai jotain ihan muuta. Uuskieltä siis parhaimmillaan, se on varmaa.

perjantai 7. joulukuuta 2018

Mun todiste on parempi kuin sun todiste


Et voi todistaa!

Jos olet joskus sattunut netissä lukemaan yhtäkään foorumia, keskustelupalstaa tai oikeastaan mitään sosiaalista mediaa missä ihmiset keskustelevat asioista, olet tuskin välttynyt näkemästä keskustelua jossa vaaditaan todisteita jostain asiasta siltä vastapuolelta. Sinänsä ihan looginen asia, koska pitäähän sitä keskusteltaessa pystyä todistamaan se oma kanta ja mikäs sen parempi todiste oman kannan oikeellisuudelle kuin että joku toinenkin on jossain muualla ollut myös samaa mieltä? Eihän sitä nyt itse voi asioita päätellä tai selvittää, pitää olla todiste että joku muukin on asiaa miettinyt...

Kyseenalaistaminen on monessa asiassa tarpeen, etenkin jos on kyse virallisesta tarinasta jota valtamedia toitottaa. Lähteitä sille viralliselle tarinalle löytyy yleensä pilvin pimein ja jos enemmistön kanta merkitsee oikeassa olemista, on virallinen tarina vahvoilla. Mutta kun totuus, samoin kuin tiede, ei ole demokraattinen asia eli missä enemmistön kanta on "oikein". Toki se ei automaattisesti myöskään tarkoita että enemmistö olisi väärässä asiasta, minkä vuoksi monessa kohtaa sen totuuden selvittäminen eri todisteiden valossa on hyvin haasteellista.

100% Varmuutta ei kovin monessa asiassa pystytä ehkä koskaan saamaan, mutta usein päästään riittävän lähelle totuutta että sama asia/ilmiö kyetään luotettavasti toistamaan. Tämä toistettavuuden ongelma vaivaa montaa eri tieteen alaa, mutta ei nyt tässä oteta enempää kantaa nykytieteen ongelmiin (joita on ihan riittämiin). Sen sijaan tutkitaan hieman tarkemmin näitä virallisen tarinan ulkopuolisia asioita, joista riidellään keskusteluissa alituiseen. Kenen todiste onkaan paras kun väitellään avaruusoliosta, energia-aseista, lättymaasta, kuussa käynnistä tai vaan historian tulkitsemisesta? No se oma todiste, tietty, tyhmä!


Tutki itse äläkä vaadi todisteita?

Kuuluuko väitteen esittäjän tuoda julki kaikki ne todisteet omalle kannalle, että väitettä voi edes esittää? Joidenkin mielestä kyllä - ellei sinulla ole vähintään vertaisarvioitua tutkimusta omalle kannallesi, olet automaattisesti väärässä ja sillä selvä. Moinen kanta tosin osoittaa perustavaa laatua olevan väärinkäsityksen miten tiede edes toimii, jolloin on yleensä paras konsti lopettaa keskustelu alkuunsa. Koska keskustelukumppanit eivät yleensä voi tietää minkä verran se vastapuoli edes asiaan on perehtynyt, jonkin sortin yhteinen alkupiste on hyvä tuoda esille. Monessa tapauksessa tämä aloitus on kuva, jonka kylkiäisiksi on sitten se oma kanta lätkäisty. Kuva onkin yksi hyvä lähtökohta keskustelulle, koska kaikki osapuolet kykenevät sen ainakin yleensä näkemään.

Otetaan esimerkki ja kuvitellaan että esitetyssä kuvassa on maassa oleva pallo. Mikä pallo se on? Onko se maassa vai jollain alustalla? Onko kuva edes aito vai manipuloitu? Onko kuva lavastettu? Kuka, missä, koska ja miksi kuva on otettu? Mitä kuvan väitetään esittävän ja mitä lisätietoa kuvan kylkiäisenä on esitetty? Nämä, ja monessa tapauksessa paljon muutakin pitäisi selvittää ennen kuin siitä voidaan lähteä keskustelemaan. Tappelemaan siitä voi toki lähteä koska vain, ehkä se ei edes ole pallo! Kuvasta riippuen se kuva voikin siis olla kaikkea muuta kuin hyvä aloitus keskustelulle?

Olisiko siis parempi vaihtoehto vain mainita, että on olemassa todiste sejase ja sen vastapuolen tulisi itse tutkia pitääkö se paikkaansa? On... ja ei. Aniharva lähtee kaivamaan todisteita omaa kantaansa vastaan. Mutta vielä harvempi lähtee kyseenalaistamaan sitä omaa kantaa vaikka todiste olisikin lätkäisty naamalle. Todisteita ei usein voida todistaa oikeaksi, mutta virheelliseksi tai epäilyksen alaiseksi voidaan moni asia osoittaa. No mutta jos asiaa ei voida suuntaan tai toiseen todistaa, miksi siitä sitten pitää lähteä edes vääntämään? Kilpailla siitä kuka voittaa väännön? Mutta onko voittaja silloinkaan oikeassa...


Puhumalla asiat eivät välttämättä selviä...

... mutta riidan sillä voi ratkaista. Jokainen uskoo mihin itse uskoo ja kun valtaosaa asioista ei voida kiistattomasti todistaa, on moni riita tavallaan täysin turhanpäiväinen. Sen sijaan keskustelulla voitaisiin hakea uusia näkökulmia ja mikä hienointa tiedon kanssa, jaettu tieto ei ole keneltäkään pois vaan keskustelun molemmat osapuolet rikastuvat saamansa uuden tiedon verran. Eri asia toki taas onkin onko se tieto oikein vaiko jotain muuta. Siitä oikeellisuudesta voidaan taas keskustella ja lopuksi on jopa mahdollista sopia olla eri mieltä? Ja mikä erikoisinta, ellei jopa ennenkuulumatonta - kaksi ihmistä voivat olla eri mieltä ja silti molemmat voivat olla oikeassa.

Miten se muka voi olla mahdollista, että molemmat ovat oikeassa vaikka ovatkin eri mieltä? Näkökulma ja saatavilla oleva tieto. Jos tutkitaan kummankin osapuolen suunnasta kaikki saatavilla olevat asiat ja niistä tehdään looginen päättely, on mahdollista että molemmat osapuolet ovat oikeassa niihin tietoihin perustuen. Ja samalla kun on mahdollista että molemmat ovat oikeassa tietoihin perustuen, on täysin mahdollista että molemmat ovat asiasta väärässä koska se kriittinen tieto puuttuu molemmilta. Siksi onkin niin tärkeää, että tietoa jaetaan vapaasti kaikkien kesken - kasaamalla KAIKKI palapelin palat on mahdollista saada oikea kuva. Mahdollista, mutta ei varmaa, se palapeli pitäisi vielä saada kasaan oikealla tavalla.

Lopuksi esitänkin pyynnön ihan jokaiselle asioista keskusteleville - keskustelua ei tarvitse voittaa, sen tarkoitus on tuoda esille mahdollisesti uusia näkökulmia aiheeseen ja ehkä joku kaunis päivä löytyisi se totuus kaikkien niiden valheiden alta. Todisteiden vahvistaminen ei aina ole mahdollista eikä kaikki kumoavat todisteet välttämättä pidä paikkaansa. Maailma on kovin monitahoinen ja kummallinen paikka emmekä tule koskaan kaikkea selvittämään. Mutta mitä voimme tehdä, on osoittaa ne valheet jotka kahlitsevat meidät ja niistä irtauduttuamme voimme kasata jotain ihan muuta kuin tämä nykyinen sekasotku. Ai niin, se pyyntö... riita poikki ja voita väliin? Jokainen erehtyy joskus...

maanantai 3. joulukuuta 2018

Radikaalia demokratisointia


Uusiksi koko järjestelmä

Että jotain järjestelmää voidaan kutsua demokraattisesti sen sanan merkityksen mukaisesti, joudutaan koko paketti pistää alusta asti uusiksi. Jos taas halutaan muuttaa nykyistä järjestelmää demokraattisemmaksi, siihen ei kovin montaa muutosta Suomessa tarvitsisi tehdä - puoluekuri pois ja sananvapaus. Noilla kahdella saataisiin edustuksellinen demokratia, mikä ei toki ole vielä demokratiaa, mutta olisi edes mitä sen väitetään olevan. Mutta jos kuvitellaan että meillä olisi puhdas pöytä mistä lähteä rakentamaan, mitä kaikkea siihen tarvittaisiinkaan?

Ensimmäiseksi olisi kehitettävä jokin vaihtoehto kapitalismille, joka on perustavalla tavalla epäyhteensopiva demokratian kanssa. On turha kuvitella luovansa mitään yhteistä hyvää jos kaikkien prioriteetti on alusta lähtien "minä itte, muut sitte". Oma etu muiden kustannuksella ja oman vaurauden kasvattaminen ei tule pitkällä juoksulla toimimaan, kun yritetään rakentaa järjestelmää missä kaikki ovat samalla viivalla. Entä toimisiko sosialismi sitten? Mahdollisesti paremmin, mutta toimiakseen tarvittaisiin jonkin sortin resurssipohjainen järjestelmä joka tukisi demokraattista rakennetta. Käytännössä... moista ei ole vielä keksitty?

Entä millainen poliittinen järjestelmä yhteisiä päätöksiä tehdessä tulisikaan olla? Jos otetaan lähtökohdaksi radikaalin demokratian kaksi eri mallia ja kasattaisiin niistä jokin yhdistelmä. Kaikessa pyrittäisiin yksimielisyyteen, mutta riitatapauksissa voitaisiin antaa vaikkapa useita eri vaihtoehtoja, joista jokainen saisi itse valita itselleen paremman vaihtoehdon. Kaikkia kansalaisia yhdessä koskevista asioista tarvittaisiin kuitenkin määritellä rajat, kuinka hajanaisten vastalauseiden kanssa tultaisiin toimimaan. Jo nyt nähdään miten jokin asia voi jämähtää byrokratian rattaisiin jos valittamalla asiasta saadaan koko prosessi pysähtymään. Ehkä joissain tapauksissa olisi tyydyttävä "ei täällä ole pakko asua, muuta muualle"?


Ihmisoikeus?

Tietyt arvot olisi kuitenkin hakattava kiveen asti, eli yhteiskunta pitää niitä niin suuressa arvossa ettei niitä voida muuttaa koska silloin kyseinen yhteisö lakkaisi olemasta. Näiden yhteisten, muuttumattomien, ihmisoikeuksien kanssa saakin päätä raaputtaa kaksin käsin. Ollakseen demokratia, tarvitaan ainakin yksi arvo jota ei saa rikkoa: sananvapaus. Tässä päästäänkin paradoksiin, missä kaikkea ja kaikkia asioita voidaan kyseenalaistaa ja neuvotella uusiksi, paitsi niitä pohjimmaisia oikeuksia joiden päälle koko yhteiskunta rakentuu. Periaatteessa sananvapaus voisi yksistään riittää tällaiseksi muuttumattomaksi oikeudeksi, mutta siitä täytyy jokaisen yhteiskunnan päättää ihan itse. Vai vaatiiko sananvapauskin jotain rajoja, että se olisi ihmisoikeus?

Tasa-arvo sopisi myös olemaan tällainen pysyvä ihmisoikeus. Ongelmaksi siinä vaan tulisi sen määrittäminen ja mahdolliset rajoitukset. Kaikki ovat yhdenvertaisia, mutta millä mittarilla? Ihmiset ovat ja tulevat olemaan erilaisia ja heidän tasoittaminen jollain säännöillä tulee aiheuttamaan eriarvoisuutta. Minkä verran sitten on syytä yhteiskunnan osalta auttaa heikkoja, tai nykytrendin mukaan kampittaa vahvoja? Riittääkö esimerkiksi että kaikille annetaan mahdollisuus vaikkapa päästä liikkumaan julkisissa tiloissa esteettä? Vai tuleeko kaikkien päästä yhtä pitkälle/korkealle omista lähtöasetelmista huolimatta? Näihin kaikkiin olisi myös löydettävä vastaus siltä osin, ovatko ne arvot niin vahvoja ettei niitä voi kyseenalaistaa.

Samoin myös oikeus olla osa kyseistä yhteiskuntaa on perustavaa laatua oleva kysymys, johon täytyisi ottaa kantaa. Järjestelmä kaatuu omaan mahdottomuuteensa jos kuka tahansa, koska tahansa voi saapua paikalle ja vaatia itselleen samoja oikeuksia ja etuja kuin kaikki sen eteen uurastaneet. Ongelmahan ratkeaisi toki sillä, ettei mitään rajoja olisi ja vain yksi koko maailman laajuinen yhteiskunta joka pelaisi samoilla säännöillä. Mutta kun jo kahden keskisissä asioissa yhteisymmärrykseen pääseminen on ongelmallista, kasvaa ongelman laajuus sen mukaan mitä useampaa yksilöä asia koskettaa. Onko siis ihmisoikeus olla osa demokraattista yhteiskuntaa, vaiko etuoikeus jonka eteen kyseinen yhteiskunta on uurastanut?


Liian suuri harppaus kerrasta tehtäväksi?

Ulkoa sanelemalla ja kaikki mukaan pakottamalla voitaisiin moinen yhteiskunta perustaa. Mutta kuka loisi kaiken tuon ja jättäisi kansan itsensä vielä valtaan? Tätä ulkoa sanelemaa ja pakotettua yhtä maailmaa toki ollaan jo nyt luomassa, mutta siinä ei kansalta kysellä haluavatko he mukaan ja millä säännöillä. Demokratisointi olisikin lähdettävä sieltä kansan keskuudesta, kansalta kansalle itselleen. Jokin maailmanlaajuinen katastrofi voisi mahdollistaa pienien ja itsenäisten demokraattisten yhteiskuntien synnyn, mutta kun katsoo maailman menoa, en löisi vetoa sen puolesta että ihmiset olisivat valmiita moiseen vastuun kantamiseen.

Voitaisiinko siis nykyistä järjestelmää muovata demokraattisemmaksi? Mikäettei, eihän se ole muuta kuin saada ihmiset tekemään yhteistyötä keskenään... eli helppoa kuin heinänteko. Sananvapaus olisi kuitenkin se ensiaskel ja sen vaatiminen olisikin jo melkoinen harppaus oikeaan suuntaan. Mutta kun katsoo mihin suuntaan Suomea EU:n suunnasta tönitään, en ihmettelisi yhtään että tämänkin tekstin kaltaiset mielipiteet olisivat kiellettyjä muutaman vuoden sisään. Valtaosa silti näyttää uskovan, että äänestämällä asia voidaan korjata, mutta järjestelmää joka ei ole demokraattinen ei voida demokraattiseksi loihtia arpomalla sen johtoon uudet puhuvat päät.

Vapaata sanaa, pieniä kansanliikkeitä ja kansalaisjournalismia - noilla lääkkeillä itse lähtisin tätä maata demokratisoimaan. Luottaminen valtioon ja auktoriteettiin ei asiaa tule pelastamaan, mutta ei silti pidä hylätä ihan täysin niitä palasia jotka ovat hyödyllisiä ja hienoisten muutosten kautta voisivat olla vielä paljon entistä parempia ihan kaikille. Terveydenhuolto, pelastuslaitos, koulujärjestelmä (ideana, ei nykyisenkaltaisena indoktrinaationa) ja ne useat järjestöt jotka auttavat ihmisiä hädässään, näin osan mainitakseni, kuuluvat niihin osiin nyky-yhteiskuntaa jotka tekevät arvokasta työtä yhteiseksi hyväksi. Täydellistä järjestelmää ei voida luoda, mutta järjestelmä joka kykenee korjaamaan kaikki omat ongelmansa kaikkien eduksi olisi lähellä utopiaa missä kaikilla olisi hyvä olla. Olisiko moinen mahdollista? Demokraattinen yhteiskunta joka korjaa ongelmansa niiden ilmaantuessa...

Radikaalin demokratian suuntauksia


Kaikki samaa mieltä

Radikaalin demokratian kaksi merkittävää suuntausta poikkeavat toisistaan melkoisesti. Tästä syystä eri suuntauksille/malleille on usein annettu uusi nimi, etteivät ne sekaantuisi keskenään. Jokaisesta mallista on sitten päälle vielä tusinoittain eri tulkintoja ja mielipiteitä, jota tämäkin kirjoitus toki edustaa - tulkintaa ja mielipidettä. Harkitseva tai neuvotteleva demokratia, "deliberative democracy", voitaisiin yksinkertaistaa ideaan että niin kauan neuvotellaan että ollaan samaa mieltä. Tämä hyvin rauhanomainen malli olisi varmasti ideaali monessa tapauksessa, mutta käytännön ongelmat kuten suuresti poikkeavat tarpeet eri puolilla aiheuttavat melkoisia haasteita. Äkkiä ajatellen näinhän jo nykyään tehdään, kun eri kannoista haetaan kompromissi ja sitten äänestetään sen puolesta (tai vastaan).

Mutta kompromissi ei ole sama asia kuin konsensus, yhteisymmärrys tai edes yksimielisyys. Kompromissi on yleensä kahden (huonon) esityksen puolesta välistä kyhätty, kummallekkaan osapuolelle sopimaton, versio jonka kaikki osapuolet sitten yhteisymmärryksessä ja hampaat irvessä allekirjoittavat äänestyksen jälkeen. Lopputulos on siis usein huonompi kuin kumpikaan vastakkainen ehdotus itsessään, mutta tämä usein esitetään ainoana mahdollisena ratkaisuna kahden vastakkaisen osapuolen sopimukseksi. Mutta tässä onkin se neuvottelevan demokratian suuri ero perinteiseen kompromissihakuiseen nykymalliin - etsitään hyvä ja kaikille sopiva ehdotus jonka molemmat osapuolet voivat hymyssä suin allekirjoittaa.

Periaatteessa jokaiseen politiikassa päätettävään asiaan olisi mahdollista löytää ratkaisuja, jotka sopisivat kaikille. Näin, jos ei mukaan lasketa ihmisen loputonta ahneutta ja vallanhimoa. Aniharva diktaattori luovuttaisi tippaakaan vallastaan tai omaisuudestaan "yhteiseksi hyväksi" ja näin saataisiin konsensus asiasta aikaiseksi. Ammattimaiset paskanpuhujat, eli lobbarit ja poliitikot, vaihtuisivatkin ammattimaisiin neuvottelijoihin, jotka osaisivat kieputtaa asiat kuulostamaan aivan loistavilta kaikille, vaikka se oma lehmä sielä ojassa tukevasti majailisikin. Toki tämäkin olisi jo selvä askel eteenpäin, koska neuvottelevan demokratian kulmakivenä on myös täysi avoimmuus ja julkisuus - suljettujen ovien takana ei sovita mitään, kaikki on julkista jolloin vilunki ei tuosta vaan onnistu.


Kaikki eri mieltä

Neuvottelevan demokratian hyvin erilainen tulkinta radikaalista demokratiasta on taas "agonistic pluralism", eli agonistinen, vihamielinen tai riidanhaluinen pluralismi tai moniarvoisuus. Tämän mallin pääideana on se, että ihmiset saavat olla juuri sitä mieltä kuin haluavat eikä mitään yhteisymmärrystä tarvita - tarvitaan vain säännöt miten saa olla eri mieltä muiden kanssa. Tätä mallia on ihminen tavallaan käyttänyt jo aikojen alusta saakka, ratkoessaan erimielisyyksiä raa'alla voimalla. Joka on pystyssä tappelun jälkeen, oli selvästi oikeassa ja kaikki tekevät kuten hän sanoo tai sitten haastaa voittajan. Ei kovin demokraattinen tapa ratkaista erimielisyys, näin äkkiseltään katsoen.

Mutta onneksi olemme jo kehittyneet noista ajoista sen verran, ettemme tarvitse väkivaltaa enää ratkaisemaan kumpi on oikeassa? Njuu, pääpiirteittäin kyllä, mutta ainakin naamatusten käydyissä väittelyissä on aina se vaarana että vahvempana itseään pitävä saattaa vaihtaa sanat nyrkkiin, tai some-aikana laittaa keskisormi-emojin ja blokkaa. Ah, sivistynyttä kerrakseen, eikös? Siksi ajatus siitä, että erimielisyyksien ratkaisuun määritellään säännöt joita kaikki sitten noudattavat on hyvin perusteltu. Tämän lisäksi, tilanteesta toki riippuen, voidaan asia jättää tilaan missä sovitaan että ollaan eri mieltä ja molemmat puolet jatkavat asiassa eteenpäin sillä omalla tavallaan.

Vaikka rauha tai yksimielisyys onkin yleensä se haluttava tila, on tästä agonistisesta vallan uudelleenmäärittelystä omat etunsakin. Aina kun tapauksessa on enemmän kuin yksi osapuoli, se toinen rajoittaa sitä omaa käytöstä jollain tavalla. Tämä voidaan nähdä niin haitallisena, mutta myös tärkeänä ja tarpeellisena osana demokratiaa - asioita on kyseenalaistettava että voimme kehittyä niin yksilönä kuin yhteiskuntana. Konflikti on samalla suuri vaara kuin suuri mahdollisuus, ja tässä agonistisessa pluralismissa pyritään juuri saavuttamaan ne hyödyt ja minimoimaan riskitekijät. Ei se kaikista helpoin tehtävä, mutta täysin mahdollisen rajoissa.


Molempi parempi vai ei kumpikaan?

Olisiko sitten mahdollista yhdistää molempien suuntausten parhaat puolet ja päästä eroon monista ongelmista? Mikäettei, mutta siinä tuleekin vastaan taas ne halutut arvot, eli mitä on se "parempi" tai "hyvä", saatikka sitten "haitallinen" tai jopa "vaarallinen". Tästähän voitaisiin jo nykyiseen järjestelmään soveltaa osia - eduskunnalla on aina tunti aikaa päästä yksimielisyyteen asiasta tai sen jälkeen ratkaistaan asia joukkotappelulla, viimeinen pystyssä määrää asiasta? Ainakin politiikan seuraaminen televisiosta lisääntyisi räjähdysmäisesti ja äänestäjät suosisivat niin älykkäitä ja loistavia puhujia kuin sitten kaikista kovimpia luita. En tietenkään kannusta väkivaltaan tai hyväksy sen käyttöä toista vastaan... sanompahan vaan, mahdollisuuksia löytyy.

Mutta siihen ne mahdollisuudet nykyisen järjestelmän korjaamisesta radikaaliksi demokratiaksi loppuukin, koska yksi perustavaa laatua oleva valuvika olisi edustuksellisessa demokratiassa korjattava että sitä voitaisiin demokratiaksi edes kutsua - KANSAN edustajat. Niitä kansansa edustajia ei politiikkaan juurikaan eksy nykypäivänä. Löytyy kyllä ties minkä tahojen edustajia ja aatteen kannattajia, mutta oman kansansa etua ajavia edustajia ei sieltä joukosta juurikaan löydy ja siitä linjasta pitävät kaikki puolueet tiukasti kiinni. Ei ole olemassa demokratiaa kun kansa ei ole edustettuna kuin näytöksissä ja paraatipuheissa. Siksi mitään radikaalia muutosta ei ole mahdollista tehdä nykyiseen järjestelmään, eikä sitä varmasti edes haluttaisi nykyään vallassa olevien taholta.

Ehkä kuitenkin olisi mahdollista yhdistää nämä kaksi mallia yhdeksi ja toimivaksi. Agonistista pluralismia vaivaa sen juuret Marxismin luokkataistelussa ja neuvotteleva demokratia on utopistinen malli nykyihmisille. Aivan ensimmäiseksi pitäisikin raivata valmiiksi alusta, mihin demokratia voisi joku kaunis päivä sitten itsestään nousta kukkaan. Ja siihen alustaan ei tarvittaisi edes kovin suuria muutoksia - ainoastaan sananvapaus ja oikeasti vapaa lehdistö. Ei siis kovin suuri muutos, mutta nykyisessä geopoliittisessa tilanteessa lähes mahdoton tehtävä. Mutta aina voi tehdä jotain pientä - levittää sanaa ja paljastaa tämä illuusio entistä useammalle. Ja ettei tule väärinkäsitystä radikaalista demokratiasta, niin se radikaali tarkoittaa juurta, alkulähdettä.

lauantai 1. joulukuuta 2018

Kulttuurin ohjakset


Politiikan rajat

Siinä kun demokratian illuusion sisällä tapahtuva Overtonin ikkunoiden siirtely mahdollistaa jokaiselle sopivan kuvan niin että se oma suosikki löytyy sitten äänestystä varten, yleistetään tässä mietinnössä koko politiikka yhdeksi suureksi Overtonin ikkunan näkymäksi. Ikkunan "keskiössä" olevia asioita voidaan aina hivuttaa haluttuun suuntaan, mutta ne ikkunan ulkopuolelle tai ääreen jäävät asiat ovat tärkeämpiä, kun määritellään niitä politiikan rajoja mitkä ovat hyväksyttäviä edes kohti vilkaista.

Politiikka itsessään ei voi juurikaan määrittää näkymänsä rajoja. Politiikassa mukana olevat tietävät mistä asioista saa puhua ja sitten kertovat niistä sen oman puolueensa näkökulman kansan kuultavaksi. Tämä on sitä demokratian illuusiota parhaimmillaan - kaikki yhdessä puhuvat vain tarkkaan rajatuista asioista ja tarkasti valituin kannoin. Mutta mikä sitten määrittää ne rajat, eli hyväksytyn, hylätyn, kannatettavan tai halveksuttavan? Ne määritellään jokaisessa kulttuurissa erikseen. Kulttuuri on se, joka määrittää ne rajat minkä puitteissa poliittiset toimijat saavat omaa sirkustaan esittää ja jos rajaa lähestyy, on syytä olla taustajoukot valmiina...

Kun katsotaan Suomessa (ja oikeastaan kaikkialla länsimaissa) tätä politiikan Overtonin ikkunaa, voidaan tehdä muutama havainto sen sisällä temmeltävistä pelureista. "Oikeisto" on se, jolla on "faktat hallussa" ja he ovat väittelyissä hyvinkin vahvoilla. Argumentointi on ainakin näennäisesti kunnossa, mutta jostain syystä ei se kädenvääntö "vasemmiston" kanssa johdakaan voittoon. Ja se johtuu siitä, että nykyvasemmistoa ei haittaa että oikeistolaiset ovat hyviä kentällä - vasemmisto määrää sen kentän rajat ja pelisäännöt - he hallitsevat kulttuurin ohjauksen. Ja aina kun säännöt muuttuvat, oikeisto joutuu opettelemaan uudet kentän rajat ja pelisäännöt, ymmärtämättä mikä oikein meni taas pieleen. Millä keinoilla vasemmisto tähän pelikentän, eli kulttuurin, sitten kykenee haluamakseen muovaamaan?


Kolmet ohjakset

Ensimmäinen ja voisi sanoa että kaiken perusta tälle kulttuurin ohjaamiselle on kieli. Kieli määrittää mistä voimme keskustella sekä miten ajattelemme asioista. Uuskieli on tästä hyvä esimerkki kun sanoja määritellään uudestaan hyvinkin nopeasti ja vanhat määritelmät katoavat unholaan. "Rasismi" on esimerkiksi yksi näistä sanoista, jota on uudelleenmääritelty nykyvasemmiston toimesta niin monasti uudelleen, ettei siinä kukaan pysy perässä mikä on sitten rasismia ja mikä ei. Ja samalla kun sanojen määritelmä uusitaan, muuttuu monesti niiden esittämän asian arvo - "isänmaallinen" on käynyt läpi melkoisen inflaation arvoltaan ja monissa piireissä se on pudonnut jo negatiivisen puolelle.

Toinen tärkeä osa kulttuurin ohjaamista on identiteettien määrittäminen. Ennen oltiin miehiä ja naisia, oltiin oman kylän jäseniä, oman sukunsa jatkoa ja uskallettiin jopa sanoa mistä maasta oltiin kotoisin. Tämä aiheutti yhteenkuuluvuutta tavoilla, mikä ei käy ollenkaan päinsä nykyisellä pelikentällä. Siksi nykyään ollaan globaali non-binary-taisteluhelikopteri joka tietää tasan tarkkaan oman sijaintinsa uhriutumisasteikolla ja kavereita voidaan olla vain yhdenvertaisten eli samaan ryhmään kuuluvien kanssa. Ja ne muut? Joko alistajia joita pitää halveksua tai alistettuja, jotka taas on nostettava jalustalle ja itse madeltava heidän jaloissaan. Ja tätä arvoasteikkoa ruuvataan uusiksi aina kun tarvitaan uusi sääntömuutos pelikentällä.

Ja lopuksi tarvitaan vielä kontrolli siihen, mitä ihmiset tietävät asioista ja etenkin siitä, mitä tapahtui aikaisemmin että osataan oppia historiasta. Historiankirjoja uusitaan jatkuvasti ja esiin nostetaan vain halutut tapahtumat, halutussa valossa. Emmehän me nyt haluaisi toistaa entisiä virheitämme, kun olemme niin valaistuneita? Virallista tarinaa muokataan jatkuvasti pelikentän asetteluun ja sääntöjen määritykseen. Ja millä näitä kaikkia kolmea asiaa (kieli, identiteetti ja tieto/historia) käytännössä kontrolloidaan? Medialla.


Vastavoimat

Mutta ei nykyvasemmisto ihan täysin rauhassa saa kulttuurilla leikkiä. Vastavoimaksi on noussut runsaasti "oikeistolaista" vastamediaa, joka onkin onnistunut keräämään ympärilleen huomattavasti pienemmän (valtamediaan verraten), mutta paljon valveutuneemman kannattajakunnan joka yrittää määrittää juuri näitä samoja asioita taas omaksi edukseen. Tästä seurauksena onkin muodostunut kaksi erillistä ryhmittymää, jotka molemmat koettavat ohjata sitä yhteistä politiikan pelikenttää haluamakseen. Kaksi vahvasti eri kulttuurista liikehdintää, jotka molemmat ovat ottaneet kannakseen että olet joko meidän puolella tahi meitä vastaan, väliin ei voi jäädä.

Resepti sisällissodalle onkin valmis, kun molemmat puolet haluavat oman kulttuurinsa johon ei se vastapuoli kuulu. Koska molemmat puolet määrittävät kielen, identiteetin ja historiansa täysin omalla tavallaan, seuraa siitä pahimmassa tapauksessa tila, jossa vastapuolet ovat täysin kyvyttömiä ymmärtämään mitä se toinen puoli edes yrittää sanoa. Sisällissodan vaihtoehtona olisi taas löytää yhteinen kieli, identiteetti ja historia, joiden avulla asiat voitaisiin hoitaa puhumalla, mutta tähän koko ongelmaan ei olla havahduttu oikeen kummallakaan puolella. Vaikuttaisi siltä, että vain muutama "ulkopuolinen" asiasta edes puhuu, mutta näitä äärimielipiteitä ei sinne vasemmiston tai oikeiston ytimeen kantaudu.

Ja loppuun vielä se juoni kaiken takana... minkä vasemmiston ja oikeiston kisasta tässä oikeen onkaan kysymys? Väitän että kyseessä onkin neoliberaalien keino usuttaa ihmiset toisiaan vastaan. Globalistit vastaan lokalistit, missä molemmat puolet jaetaan vielä osiin ja tappelemaan keskenään. Kaikki haluavat sen oman tarinansa olevan se "oikea" jonka mukaan kulttuuri sitten muodostuu ja politiikan kenttä määrittyy. Ja joka lohkolla on oma kielensä, identiteettinsä ja historiansa - niin ettei muiden kanssa voida pian enää keskustella. Miten on, voidaanko vielä keskustella keskenämme vai ollaanko enää muutaman askeleen päässä sisällissodasta, johon se vastapuoli on täysin syyllinen ja oma puoli täysin syytön?